Paina Enter hakeaksesi.

Blog image

Hän ei halua olla yksin KOSKAAN

Meillä on poikien kasvaessa ollut paljon on-off takertumisvaiheita. On ollut hetkiä kun omassa huoneessa leikkiminen ei ole onnistunut ilman aikuisen seuraa ja hetkiä kun meidän lapset eivät ole löytänyt rauhaa nukkua ilman ihokosketusta meihin vanhempiin. Tästä ollaan onneksi tultu jo pitkä matka.  Meidän vanhempi poitsu on aina ollut veljeksistä se herkempi. Hän on omalla olemuksellaan myös opettanut tiettyjä tapoja pikkuveljelleen. Yksi niistä on se, että yksinoloa kuuluisi pelätä. Meidän edellinen takertumiskausi alkoi jo viime kesänä ja kuten aina, uskoin sen menevän ohi pikkuhiljaa. Toisin kävi. Esikoulun aloittaminen ja veljesten erottaminen eri hoitopaikkoihin viime syksynä vain pahensi tilannetta. Kumpikin pojista jännittää hysteerisen paljon yksin jäämistä. Kyse ei ole siitä, että olisimme jättämässä heitä yksin mutta esimerkkinä voin kertoa, että he seuraavat meitä vanhempia kotona kerroksesta toiseen samalla tavalla kuin uskollinen koira seuraa isäntäänsä.. 
Meidän nykyisessä kodissa on siis kaksi kerrosta, toinen niistä on kellari. Kellari on aina lasten mielestä ollut hieman jännittävä paikka ehkä sen pimeyden takia tai kenties sen takia, ettemme vietä siellä yhtä paljon aikaa kuin olohuoneessa joka sijaitsee maantasossa. Ja ovathan kellarit vähän jännittäviä paikkoja. Kellariin he menevät vapaaehtoisesti vain jos heillä on joko vanhemmat mukana tai iso kaveriporukka jolta saavat henkistä tukea. Yksin kumpikaan pojista ei halua olla missään huoneessa kotonamme, puhumattakaan kellarista. Olen jo hetken aikaa ollut huolissani tilanteesta. Minä en koskaan voisi haaveilla vieväni roskat ulos roskakatokseen joka sijaitsee 20 metrin päässä meidän ulko-ovesta ilman, että kaksi pientä poikaa seuraisi minua sukkasilteen kielloista huolimatta.

En ymmärrä mikä on aiheuttanut tällaisen tilanteen. Yritän muistella, olisivatko lapset kokenut jonkun aiemman tilanteen pelottavaksi jossa me vanhemmat emme ollet riittävän lähellä. En saa yhtään tilannetta mieleeni. Emme koskaan ole jättäneet lapsia yksin ja he ovat muuten hyvin tasapainoisia. Mietin, että ehkä yksi syy voisi olla se, että olemme aina viettäneet aikaa tiiviisti yhdessä koko perhe. He eivät ehkä ole oppineet yksinoloon. (pitääkö sitä opetella?) Olemme jutelleet paljon yksin olemisesta ja lähestyvä koulunaloitus on alkanut jännittämään meidän esikoista. Pikkuhiljaa ainakin meidän vanhemman pojan pitäisi pystyä edes lyhyeen yksinoloon. Tai jo realistisia ollaan niin toivoisin edes, että kummatkin pojat uskaltaisivat liikkua meidän kodissa ilman pelkoa. Ei ole kivaa, että joutuu pelkämään omassa kodissaan.

Veljekset ovat onneksi löytäneet toistensa seuran ja uskaltavat nyt jo kahdestaan olla keskenään ulkona meidän suljetulla takapihalla ilman meitä vanhempia. Se on hurja edistysaskel. He tukeutuvat toisiinsa ja ovat rohkeampia ja itsenäisempiä yhdessä. Onneksi niin. Annamme tietenkin pojille aikaa ja yritämme olla läsnä jokaisessa tilanteessa siinä toivossa, että turvallisuuden tunne kasvaisi entisestään. Ehkä tämäkin takertumisvaihe jossain vaiheessa lopulta päättyy.
Onko sinulla kokemusta tai vinkkejä tällaiseen pitkittyneeseen takertumisvaiheeseen?
-Såfin

http://lapsiparkki.blogspot.fi/

Comments

Leave a Comment